Sujautan kengät jalkaani ja voin melkein kuulla niiden huokaisevan
                               Astun ulos ja tiuskaisen:
- Ulkonahan se maailma odottaa. Tulkaa nyt vaan.
                                   Lumen  valkea pinta särkyy jalkojeni alla -
niinkuin unelma joka ei ollut tarpeeksi tärkeä,
vaan vaikeuksien edessä se luovutti.
                                                         Nyt kaduttaa, mutta eipä silti.
Unelmia tulee ja menee ja osan niistä toteuttaa.
                                       Ajatukseni juoksevat jo uusille poluille,
mutta haikeus on hieman hitaampi.
Se jää.
Lumihiutaleet leijuvat pehmeinä alas,
                                   tarttuvat takin karvareunukseen.
 Hämärää, valoa vain katuvaloista
                                                                            ja talojen sisältä hohkavista jouluvaloista.
Kenkäni ovat lopettaneet valituksensa ja vetävät minua nyt eteenpäni.
                                                      Nähdessäni ystäväni hymyilevän kadun toisella puolella,
on vaikea uskoa, että nämä kaikki valot ja hymyt olisivat särkyneiden unelmien maailma.
Aina tulee uusia. Ja särkyneet joku korjaa.
                                                                             Yhden roska voi olla toisen aarre.
                     Nostan maasta kenkääni tarttuneen unelman.
(Becca)

Lumienkeleitä, lumienkeleitä.
Maahan painuneita hahmoja, yksi toisensa vierellä. 
Lasten leikkejähän ne vain ovat, vai ovatko sittenkään?
Mitä jos ne olisivat oikeita
hahmoja,
ajatuksia,
sieluja.
Mitä jos ne olisivat unelmia, joita lapset ovat painaneet lumeen.
Lasten ajatuksia, jotka ovat niin hetkenaikaisia, tulevia ja meneviä, ja vaihtelevia.
Mitä jos osa niistä on nyt painunut virheettömään valkoiseen nietokseen,
pysyäkseen siinä edes hetken pidempään?
Tuskin ohikulkijat sitä huomaavat, tuskin heitä edes kiinnostaa.
Mutta onhan se edes ajatuksena aika kaunis.
Niin loppujen lopuksi.

Lumienkeleitä, lumienekeleitä. 
(Em)

 

Hyvää joulukuun kahdeksatta!
XOXO Becca & Em