Eksyimme tänään - pitkästä aikaa, varsinkin Emmille pitkästä aikaa - koulumme kuvataidekerhoon muutamaksi tunniksi. Paljon saatiin aikaan, osa siitä ilmestyy varmasti tähänkin blogiin ennen pitkää, kunhan materiaali on saatu kasaan. Sitä siis odotellessa.

 

Em täällä, pitkästä aikaa. Siis todella, todella pitkästä aikaa. Pahoittelen pitkää taukoani, mutta tämän postauksen myötä olen päättänyt lopettaa laiskottelun ja alkaa oikeasti kirjoittaa ja piirrellä tätä blogia varten. Niin, Sykli, kuvataidekerho johon eksyin kaverini houkuttelemana, ja johon Becca löysi tiensä hieman myöhemmin, valinnaistensa loputtua. Tarkoitus oli alunperin perehtyä tarkemmin ja saada valmiiksi eräs kuviksentyöni, joka tosin on edelleen pahasti kesken. Se tavoite siis jäi täyttämättä, mutta jotain muuta saavitettiin. Olin nimittäin lupautunut ystäväni malliksi hänen ottamiinsa valokuviin, joista tuli oman mielipiteeni mukaan aika mahtavia. Kuten mainittua, osa niistä varmasti päätyy vielä tänne.

Kukkapanta painaa ohimoilla, 
kirkas spotti tuntuu hiillostavan niskaa
tekisi mieli vain ummistaa silmänsä häikäisevässä valossa,
mutta hiljainen ääni kertoo kameran käyvän koko ajan
ja silmien täytyy olla auki

höyheniä lattialla
lähes näkymättömiä piirroksia mustalla seinällä
kaksi saippuakuplapurkkia
"ota hei tää nyt" sanotaan ja annetaan toinen niistä käteen
"puhalla kolmannella ja hymyile sit kans"

yksi
kaksi
kolme
puhallan,
katson suoraan kameraan
ja muistankin sitten hymyillä

parasta olisi olla hyviä kuvia,
ajattelen hymyillessä 

Postauksen nimi muuten tulee kaverini heitosta. Olin teipannut poskeeni kolme hiekkapaperista sydäntä ja pyysin juuri tuota ystävääni ottamaan kuvan niistä. "Hiekkapaperisydämiä. Aika dramaattista muuten", hän naurahti.

 

Hiekkapaperisydämiä, koska kuumaliimakyyneleet tipahtelevat pöydänkulmalle. Sulkasarvia, koska en syntymässä saanut valita siipiä.
Otin lohdutukseksi unelman linnuista.

Taiteellista talvenjatkoa; Em & Becca