Ei ole niin helppoa vastata siihen kuka on.
Joskus jopa lempivärin ja -kirjan päättäminen tuntuu ylivoimaiselta.
Saatikka sitten, kun käsketään kuvailemaan itseään.
Me yritimme.

Kuka?
Tyttö keskellä avaraa olohuonetta.
Valon murtautuessa sisään ikkunoista.
Ja ympärillä on valkeaa.
Ulkona ensilumen valkeus, ja valkea talo.
Tiedäthän.
Sellainen talo jossa on lasia ja kiiltäviä pintoja.
Hiljaista. Vain musiikkia television musiikkikanavalla.
Siihen on totuttu. Tyttö on valinnut sen kanavan.
Seisoi siinä hiljaa ja katsoo.
Ei katso taloa jota kutsuu kodikseen.
Katsoo muistoja.
Puista taloa, jonka nurkat ovat täynnä valokuvia, kasveja, kauniita postikortteja ja piirroksia.
Ja jonka ikkunasta näkee järven toiselle puolelle.
Jossa punainen mökki.
Tyttö hiihti järven yli sitä tapaamaan.
Kurkkasi ikkunasta sisään. Ja, kuin aika olisi pysäytetty.
Samat verhot, pöytä ja järjestys, kuin silloin kesällä.
Aivan kuin talo eläisi vielä kesää, eikä tietäisi talven jo saapuneen.
Niinkuin joku voisi kävellä keittiöön kello kahdentoista maissa ja ottaa palan pullaa.

Muistoissa on paikka joka ei ole koti, mutta jossa sydän on.
Niin kuin mökki joka ei tiedä talven saapuneen, on sydän joka ei tiedä tytön lähteneen.
Ja siksi hän ei koskaan unohda. Koska sydän on vielä jäljessä.

Kaksi niin erilaista, eriskummallista ja rajatonta.
On valkea, nopea ja korkealle kohoava valospiraali jonka keskelle on heitetty näyttelemään rooliaan.
Takahuoneessa voi olla oma itsensä.
Ja on syvän vihreä metsä, auringon lämpö ja hiekkatien ylle kaartuva taivas.
Oma itsensä, mutta niin nopeasti juokseva aika, sydän ja hengitys,
vaikka maisema on paikallaan.

Tyttö joka seisoi kymmeniä minuutteja paikallaan olohuoneen keskellä ja miettii, keksii, unelmoi ja katsoo maailmaa.
Ja sama joka juoksee pellon yli, luultavasti pohjoiseen.
Kohti järveä.
Eikö tiedä minuutinkaan vertaa mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan?
Ei tietenkään.
 

Ja musiikkikanavalla ne huutavat elämää ja vapauttaan.

 

 

 

Millainen?

Sanoja ruutupaperilla. 
Merkityksettömiä ja tyhjäntuntuisia, mutta silti jollain tapaa tärkeitä - omasta mielestäni.
Sanoja, jotka ilmestyvät paperille kirjain kirjaimelta liikutellessani kynää. 
Sanoja, joiden kuuluisi kertoa minusta.

Millainen olen, miten kuvailisin itseäni, hyvät ja huonot puoleni... 
Tyhjiä totuuksia, latteita kehuja, turhia faktoja.
Miksi ketään kiinnostaisi, kysyn itseltäni ja lopetan kirjoittamisen. 
Annan kynän pudota kädestäni ja mietin oikeasti:
Millainen ihminen minä olen, jos katsotaan sen päällimmäisen kerroksen läpi?

                                                                 

                                            Jollain tasolla herkkä,
                                                                          mutta toisaalta sellainen,
                                           joka pelkää joskus näyttää todelliset tunteensa,
                                                                      ja vaikkei pelkäisikään, piilottaa ne.
                                     
                                               Jollain tasolla sellainen jonka tekisi mieli vaan laulaa
                                                   ja huutaa ja nauraa kunnes ääni on mennyt,
     ja juosta ulkona ilman kenkiä ja päämäärättä kunnes jalat eivät enää kanna. 
                                                                           Jollain tasolla hyvin hiljainen
                  ja äärimmäisen - liiankin - tottelevainen
                                                        ja hyvätapainen sekä kiltti tyttö,
 joka toisaalta ei vain ikinä voi oppia pitämään ihmisistä joista ei yksinkertaisesti pidä.
                                                                     
                                               Jollain tasolla sellainen,
                                                              joka tahtoisi kääntää elämänsä suunnan täysin
                     ja tutustua uusiin ihmisiin ja muuttua paremmaksi,
                                                                                mutta toisaalta pelkää muutosta.
                                                   Jollain tasolla hauska,
                                      naurava ja sosiaalinen,
                                                                   mutta toisaalta niin ujo ja hiljainen,
                                 että tuntemattomat tuntuvat pelottavilta.

 

 

Kaikkia erilaisia tasoja.
Jokaiselle eri ominaisuutensa, ja tasot sitten kai muodostavat minut.
Minut, joka nyt yhä tuskailee saadakseen paperille juuri oikeat sanat vastaamaan kysymykseen.
Sillä en ole vielä tyytyväinen, mutta ehkä annan tällä kertaa olla.

Mutta oletko sinä tyytyväinen?
Vastasinko kysymykseen?